Arto Timonen

Kevättalvella 2016 äidiltäni tulee puhelu. Äiti, mummi, isomummi on kuollut. Vain muutaman päivän ikäinen vauva parkuu olkapäälläni.

Unta en ehdi ajatella, enkä kauheasti muutakaan. Ajamme illan ja alkuyön aikana broidin kanssa Sieviin hautajaisiin. Matkalla kuolee valkoinen jänis, jäi auton alle.

Isoäidilläni oli paljon ystäviä, ei hän yksinäisenä kuollut. Suurin osa hänen ikäluokkansa ystävistä oli jo kuitenkin pilven reunalla vastassa. Paluumatkalla muistelen yhteisiä keskustelujamme, jotka liittyivät musiikkiin, sotaan, ja siihen kuinka sota vei mahdollisuuden opiskelupaikkaan Viipurissa. Sota vei isoäidiltäni myös molemmat veljet ja sulhasen. Suurten menetysten kautta hän lopulta tapasi myös tulevan aviopuolisonsa, vaarini, joka kuoli kymmenen vuotta sitten, 98 vuotiaana kuten isoäitikin.

Takaisin Helsingissä puolisoni Nina ja kolmeviikkoinen vauvamme ovat kotona vastassa.

Kuvasarjani keskiössä onkin pieni tyttäremme, jonka ympärille elämäni tällä hetkellä rakentuu. Pääosassaon tietysti myös Nina lapsineen, sekä meidän molempien vanhemmat, jotka ovat tukeneet meitä arjen asioiden hoitamisessa valtavasti. Lisäksi kuvissani esiintyy Matias, johon tutustuin yhteisen, asunnottomuutta käsitelleen valokuvaprojektin yhteydessä jo 2010.

Näissä kuvissa voit siis nähdä millaisena elämäni näyttäytyy vuonna 2016.

Kevät meni, kesä tuli, syys saapui. On joulukuu 2016 ja kuvia katsoessani huomaan vauvasta tulleen jo pienen ihmisen: omalle varjolleen vilkuttavan persoonan. Mieleeni kimpoaa erään japanilaisen 99-osaisen haikukokoelman ensimmäinen laulu: "Kesäkukka, joka syntyy, on kylmä talvella. Nyt on kevät ja se syntyy uudestaan".