Pasi Räsämäki

Ihmiset kuvissani ovat läheisiä, elämäni piirissä olevia ihmisiä: lapseni, opiskelijoita oppilaitoksesta jossa opetan, naisystäväni. Asun Pohjois-Karjalassa. Maailma näyttää täältä katsottuna erilaiselta kuin aiemmin, Helsingissä asuessani. Kaikki Joensuussa on pientä ja kätevää, etäisyydet lyhyitä ja asuminen edullisempaa. Ruokatunnilla ehtii piipahtaa kirjastossa ja verotoimistossa. Lasten harrastuksiin liittyvä matkanteko vie minuutteja, ei tunteja.

Elämäni jakaantuu kahteen osaan. Ensin tulee viikko jonka elän lasteni kanssa ja sitten perään toinen viikko jolloin heidän elämänsä on toisaalla. Itsekin olen usein toisaalla, naisystäväni asuu toisella puolen maata ja liikun paljon raiteilla ja maantiellä. Elämä on pirstaleina eri puolilla ja siksi tuntuu hyvin ruuhkaiselta ja kiireiseltä – vaikkei mitään hätää olekaan.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta. Molempien vanhempieni suvut ovat käsityöläisiä. Pirkanmaalainen isäni oli sydämeltään punainen, vaikka lauloikin herrojen kanssa mieskuorossa. Minusta ei tullut räätäliä, kuten olisi pitänyt. Olin nuorena vihainen. Koin, että minulla oli kutsumus kertoa muille pahuudesta ja epäkohdista, joita maailma on väärällään.

Kuvissani on paljon pieniä hetkiä tapahtumien välissä, odottamista ja matkustamista. Juuri nyt tuntuu että aivoni toimivat hyvin ja olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Viisikymppisenä mukana elää luonnollisesti pelko tämän kaiken menettämisestä sekä huoli omista lapsista ja heidän tulevaisuudestaan. Kaiken kukkuraksi ympäröivä yhteiskunta tuntuu rapautuvan ja jäävän kauaksi siitä millaiseksi sen joskus luulin kehittyvän.  Hyvinvointi ja tasa-arvo tuntuvat siirtyvän jonnekin kaukaisen historian tasolle.